SuomiGameHUB

Maailma tarvitsee pelejä

Hahmojen kehittäminen

Pelien kirjoittaminen on monimutkainen taide, joka vaatii monia eri elementtejä onnistuakseen. Erityisesti hahmot ovat usein tarinan sydämessä. Kuitenkin kaikissa teoksissa ei ole perinteistä hahmojen kehitystä ja tästä hyvä esimerkki on J.R.R. Tolkienin “Taru Sormusten Herrasta“. Kirjassa hahmot ovat toki tykättäviä, mutta monilla ei ole perinteistä kehityskaarta.

Hahmot Taru Sormusten Herrasta -kirjassa

Gandalf, yksi teoksen keskeisistä hahmoista, pysyy enimmäkseen samana hahmona koko tarinan ajan. Hän neuvoo muita ja auttaa heitä, mutta ei muutu olennaisesti. Frodo Reppuli on toinen esimerkki hahmosta, joka pysyy suhteellisen samana, vaikka häntä koetellaankin matkan varrella. Hänen ystävänsä Samvais Gamgi on samassa veneessä: uskollinen ja luotettava, mutta ei merkittävästi muuttuva.

Kuten Frodo ja Sam, myös Legolas ja Gimli säilyvät suhteellisen samanlaisina hahmoina tarinan edetessä. He ovat ensimmäisessä kohtaamisessaan Elrondin kokoontumisessa kilpailuhenkisiä ja ylpeitä omasta kansastaan, mutta heidän suhteensa kyllä syvenee. Heistä tulee ystäviä, mutta he eivät kasva hahmoina samalla tavalla kuin jotkut muut tarinassa.

Meriadoc Rankkibuk ja Peregrin Tuk ovat poikkeuksia, sillä he kokevat huomattavaa kehitystä. Aluksi he ovat huolettomia ja välittävät vain omista tarpeistaan. Matkan edetessä he kuitenkin alkavat ottaa vastuuta ja toimia oikein. Merkittävää on se, että he eivät ole päähenkilöitä, mutta kasvavat silti hahmoina harppauksin.

Boromir puolestaan on hahmo, jonka kehitys on monimutkaisempi. Hän haluaa tehdä isänsä ylpeäksi ja näkee Sormuksen mahdollisuutena pelastaa kotikaupunkinsa. Boromir yrittää ottaa Sormuksen Frodolta, mutta epäonnistuu ja tajuaa tehneensä väärin. Tämä kokemus muuttaa häntä, mutta valitettavasti hän kuolee pian tämän jälkeen, jättäen avoimeksi kysymyksen, olisiko hän muuttunut pysyvästi.

Viimeisenä Aragorn. Hän on aluksi epävarma perillinen, joka ei halua ottaa kuninkaan roolia. Aragornin epävarmuus ja haluttomuus kantaa vastuuta ovat esteenä, mutta matkan aikana hän kasvaa rooliinsa. Aragornin kehitys on ehkä kaikkein selkein esimerkki hahmon kasvusta koko teoksessa.

Pitääkö hahmon kasvaa?

Taru Sormusten Herrasta on poikkeuksellinen esimerkki siitä, että kaikki hahmot eivät tarvitse perinteistä kehityskaarta ollakseen mielenkiintoisia. Hahmot voivat säilyä samanlaisina ja silti olla rakastettuja, tai sitten he voivat kokea syvällisiä muutoksia. Pelien kirjoittajien kannattaakin ottaa oppia tästä ja miettiä, millaisia hahmoja heidän tarinansa vaatii ja miten nämä hahmot palvelevat kokonaisuutta. Tämä voi antaa pelille syvyyttä ja tehdä siitä monimuotoisemman ja kiinnostavamman kokemuksen pelaajalle.

Taru Sormusten Herrasta on kirja, joka ei välttämättä noudata kaikkia kirjoittamisen perinteisiä ohjeita, mutta onnistuu silti koukuttamaan lukijan. Tämä on mielenkiintoinen poikkeus moniin kirjoitusoppaisiin, jotka korostavat päähenkilön kehityksen tärkeyttä. Tony Stark on esimerkiksi hahmo, jolla on monimutkaisia ihmissuhdeongelmia ja siksi häneen on helppo samaistua. Taru Sormusten Herrasta hahmot kuten Frodo ja Sam eivät koe samaa perinteistä sankarin kaarta; he yrittävät vain tehdä parhaansa, mutta kohtaavat lopulta esteitä, joita eivät pysty ylittämään.

Entä jos hahmot eivät kasva?

J.R.R. Tolkien on luonut niin rikkaan ja monimuotoisen ympäristön, että lukija haluaa palata sinne yhä uudestaan. Tämä maailma on yksi suurimmista syistä, miksi teos on jäänyt mieleen. Juoni itsessään ei ehkä ole se suurin yllättäjä tai mullistaja, mutta sen ei tarvitsekaan olla. Maailman uskottavuus ja syvyys riittävät pitämään lukijan otteessaan.

Taru Sormusten Herrasta -kirjassa onnistutaan luomaan uskottavia hahmoja, joita on miellyttävä seurata. Heillä on hyviä ja huonoja päiviä, mutta he eivät välttämättä ylitä suuria esteitä tai muutu merkittävästi tarinan edetessä. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä ihmiset etsivät tarinoista usein myös eskapismia, pakoa arjesta, ja se voi olla yhtä tyydyttävää ilman suurta hahmojen sisäistä muutosta. Kertomuksen pitää tarjota jokin eskapismin keino, jotta se palvelee tarkoitustaan.

Loppujen lopuksi, Taru Sormusten Herrasta kaltaiset teokset osoittavat, että hyvää tarinaa voi rakentaa monella eri tavalla. Ei ole vain yhtä kaavaa, jota seuraamalla saavutetaan menestys. Tarinan maailman pitää olla riittävän kiinnostava ja hahmojen tarpeeksi uskottavia, jotta lukija haluaa viettää aikaa heidän parissaan. Ja jos se toteutuu, niin eikö se ole loppujen lopuksi se, mikä ratkaisee?

Keskustelu

Aloita uusi keskustelu