Puhutaanpas sitten sointujen muodostamisesta. Aiemmin olemme tarkastelleet intervalleja, jotka ovatkin oleellisessa roolissa sointujen muodostamisessa. Monet resurssit, kuten Hilkka Piipposen sivusto, tarjoavat erilaisia sointutaulukoita pianolle. Vaikka nämä taulukot ovat hyödyllisiä, ne eivät anna meille työkaluja sointujen ymmärtämiseen tai luomiseen alusta alkaen. Tämä puute johtaa meidät siihen, että on paljon parempi osata muodostaa sointuja itse ja tunnistaa ne teorian avulla erilaisissa kappaleissa.
Musiikissa kaksi yleisintä sointutyyppiä ovat duuri- ja molli-soinnut. Nämä kaksi sointutyyppiä riittävät kattamaan suurimman osan kappaleista. Mutta jos puhutaan erityisesti rock-musiikista, voimasointu on yksi helpoimmista ja enitenkäytetyistä sointutyypeistä.
Voimasointu koostuu vain kahdesta sävelestä. Käyttämällä esimerkkinä D-säveltä ja liittämällä siihen viidennen asteen eli A-sävelen, saadaan aikaan voimasointu. Näitä kahta astetta voidaan myös laajentaa lisäämällä oktaavi päälle, jolloin saamme kolme säveltä: D, A ja yläpuolella toinen D. Voimasoinnun etu on sen neutraalius; se ei sisällä minkäänlaista sävyä ja sopii sekä molli- että duuri-asteikkoihin. Sen kvintti on puhdas ja sen vuoksi se on hyvin joustava.
Kuitenkin, jos haluamme luoda kappaleeseen selkeämmän tunnelman, kuten duurin tai mollin, meidän pitää lisätä sointuun kolmas aste. Duurissa tämä olisi suuri terssi ja mollissa pieni terssi. Duuri- ja molli-soinnut muodostetaan lisäämällä soinnun perusnuottiin eli toonikaan dominantti, joka on viides aste ja lopuksi terssi antamaan soinnun sävy. Siis, duuri- ja molli-soinnut koostuvat perusnuotista, kolmannesta ja viidennestä asteesta.
Kun kappale etenee, voimme seurata sen sointukulkua ja tehdä valintoja sen mukaan. Otetaan esimerkkinä kappale, joka on A-molli-sävellajissa. Tällöin voimme käyttää A-molli-asteikon säveliä muodostaaksemme sointuja. Aloittaessamme A-molli-soinnulla käytämme säveliä 1, 3 ja 5 A-molli-asteikosta. Jos seuraavaksi haluamme siirtyä D-sointuun ja käytämme edelleen A-molli-asteikkoa, huomaamme, että kyseessä on D-molli, sillä kun lähdemme liikkeelle D:stä ja siirrymme siitä kaksi askelta ylöspäin A-molliasteikolla, saamme aikaiseksi pienen terssin.
Emme tietenkään ole rajoitettuja käyttämään vain sävellajin mukaisia säveliä. Jos haluamme tuoda lisäväriä kappaleeseen, voimme hyvin käyttää säveliä, jotka eivät kuulu kyseiseen asteikkoon. Tämä tuo mukaan dissonansseja ja luo hämärämmän, yllättävämmän fiiliksen.
Toisinaan sointuvalinnat voivat myös riippua siitä, millaista tunnelmaa haluamme luoda. Esimerkiksi A-mollin jälkeen voimme valita D-duurin tuomaan pientä pirteyttä ja kontrastia. Tämä luo vaikutelman, joka menee yli normaalin sävellajin asettamien tunnelmallisten rajoitusten. Samalla tavoin voimme myöhemmin valita esimerkiksi C-mollin tuomaan epätasapainoa ja heittelyä tunnelmaan.
Midi-näkymässä eri soinnut voidaan nähdä selkeästi ja siellä voidaan myös huomata sointujen intervalleista johtuvat eroavaisuudet. Mollisoinnuissa on pidempi väli kolmannesta asteesta viidenteen asteeseen, kun taas duurisoinnuissa pidempi väli löytyy ensimmäisestä asteesta kolmanteen asteeseen. Kun kuuntelet kappaleita, voit harjoittaa korvaasi tunnistamaan, milloin käytetään mollisointuja ja milloin duurisointuja. Mollisoinnuissa on yleensä melankolinen soundi, kun taas duurisoinnut ovat pirteämpiä. Mutta nämäkin ovat vain yleistyksiä; lopullinen tunnelma riippuu monista tekijöistä, kuten kappaleen sävelajista ja siitä, millä tavalla sointu istuu kappaleen pohjasäveleen.
Näin ollen sointujen valinta ja käyttö eivät ole pelkästään teknisiä päätöksiä, vaan ne ovat olennainen osa musiikillista ilmaisua. Sointujen avulla voimme luoda monimutkaisia tunnetiloja, yllättää kuulijan tai jopa rikkoa perinteisiä sääntöjä luodaksemme jotain täysin uutta ja omaperäistä.